Istun hiljaa. Hiukan värisyttää. Aika ajoin tunnen selvää tärinää. Väsyttää aikalailla. Odottaminen on pahinta. Piinallisuus ja elämisen sietämätön raskaus lyövät kättä edessäni ja yksissä tuumin päättävät istua hartioilleni. Olo kääntyy horkaksi. Tulee kylmä. Tekisi mieli syödä jotain. Toisaalta ei ole nälkä.
Ovesta astuu ahdistus. Se tarttuu rintaan ja kuristaa kaulasta. Tekee mieli heittää pitkäkseen. Tuntuu siltä kuin veri tahtoisi paeta suonista. Ei oikeastaan jaksa, vaikka sinällään en nyt taas ole väsynytkään kuitenkaan. Hassua. Ristiriitaisuuden sulotunteet aiheuttavat hämmennystä. Sydän lyö kuuluvasti, mutta silti tahdissa. Tahti rauhoittuu. Ehkä kaikki on hyvin. Ehkä liioittelen.
Huomaan kaipaavani kuuman veren virtaamisen tunnetta. Sitä virtaavaa voimaa kämmenselän nahan alla. Kaipaan onnistumisen humalaa. Pelkään etten selviä tällä tavoin. Onnistuminen antaisi aikaa. Onnistuminen olisi jatkoaika. Tekohengitystä juuri hämärän hetkellä. Se silti tavallaan pilaa kaiken. Se vie arvon kaiholta ja katkeruudelta. Silti se on edellytys jatkumolle. Masokismia.
Pian selviää, että olen hieman edennyt. Hetkeksi unohdin olla ahdistunut. Nyt pitää olla tarkkana! Ei saa leijua. Korkealta putoaa kovempaa. Ehkä istun jälleen alas. Pohdin tulevaa. Paljon stressiä tiedossa. Ahdistus palaa takaisin. Mieli rauhoittuu. Olo on normaalimpi. Olo on tuttu. Ei silti turvallinen. Tasainen on oikea sana. Apaattinen ja tasainen. Alistumassa suorituksiin. Ei anneta irti kaikkea. Vain se, mikä vaaditaan.
Ei olla kuitenkaan tyytyväisiä suoritukseen. Siitä seuraisi välitön leijunta. Korkealta pudotessa sattuisi liikaa. Ennenkin on sattunut. Tasaisuus turruttaa levollisesti. Tuomitaan riemuitsijat. Olen hiljaa ja otan tuiman ilmeen. Pidän ilkikurisesti kireästä olemuksestani. Stressi on jaloa. Ahdistus on hyve. Lopussa kiitos seisoo.
Joskus ehkä helpottaa. Tavallaan toivon sitä. Tavallaan en toivo sitä. En ole ansainnut helpotusta. Uskallan ääneti toivoa muutosta. Muutos on mahdollisuus. Sitä odotellessa siedän. Koitan kestää.
