Joskus sitä äityy pohtimaan, että millaista olisi vain lähteä? Jättää vain nämä paperit tähän pöydälle. Ottaa takki selkänojalta, lompakko pöydältä, auto pihasta ja poistua. Sulkea ovi perässään tietäen, ettei avaa sitä pitkään, pitkään aikaan, jos koskaan. Ymmärtäisikö lähtemisen lopullisuutta lainkaan? Kaduttaisiko se joskus?
Miltä lähdön jälkeen tuntuisi matkata kohti tuntematonta? Tuntisiko ja tiedostaisiko sitä siinä hetkessä oman itsensä matkalla uuteen elämään? Katsoisiko sitä omia käsiään ja ajattelisi niiden ohjaavan matkaa kauas kotoa? Ajattelisiko matkanteon hetkellä itse matkaa lainkaan vai täyttyisikö ajatukset tulevasta? Kiristäisikö sitä silmiä ja ilmettään tuimaksi ja itsekseen mutisisi siitä, kuinka nyt taakse jäävä elämä saisi ansionsa mukaan?
Millaista olisi lähteä sen enempää hyvästelemättä ketään? Toteaisi vain ympäristölleen vakavalla ilmeellä eleettömästi, että asioiden täytyy mennä näin. Jättää kaikki ympärillä olevat hämmennyksen ja epätietoisuuden pehmeänsurulliseen huntuun. Toisiko se tyydytyksen katkeruuden kitkerään janontunteeseen, kun ei kuitenkaan voisi kärpäsenä katossa seurata jälkeenjäävien reaktioita?
Olisiko jännittävää peitellä omat jälkensä lähdön koittaessa? Paeta katoamisen lailla jälkiä jättämättä, kenellekään kertomatta? Joutuisiko silloin punnitsemaan omia motiivejaan? Tuntisiko siinä itsensä naiiviksi? Lokeroituisiko silloin muiden silmissä tahtomattaan kastiin, johon ei suin surminkaan tahdo kuulua? Onko hetkellisen turhautumishuipun tunne kyllin vahva primus motor sysäämään tielle kohti pysyvää muutosta? Alkaisiko jo matkalla epäillä tunnekuohuaan? Kääntyisikö sitä pian takaisin ja selittäisi vain testanneensa muita tai pilailleensa hetken mielijohteesta? Saattaisiko sitä jopa kiistää kaiken tapahtuneen ja radikaalit aikeensa?
Sitten sitä herääkin miettimään, että kaipaisiko sitä kuitenkin joskus elämäänsä? Kaipaisiko ihmisiä? Kaipaisiko asioita? Kaipaisiko paikkaa? Kaipaisiko aikaa? Tulisiko joskus sellainen olo, että tuli tehtyä hätiköity päätös? Olisiko pian käsissä jälleen uusi, mutta silti auttamatta vanhentuva elämä, josta pakeneminen kävisi päivä päivältä hallitsevammaksi ajatukseksi? Tulisiko muutoksesta ja lähtemisestä pysyvä olotila? Kaipaisiko joskus stabiilia tilaa? Kaipaisiko kotia? Voisiko matka olla koti?
Entäpä jos kukaan ei välittäisi? Kukaan ei yrittäisi estää? Tai mikä pahinta, jos koskaan ei saisi tietää, mitä toiset ovat lähdöstä ajatelleet? Eläisi lopunikäänsä epätietoisena arvuutellen sitä, kaipaako jäänyt elämä vai kaipaako vain itse jäänyttä elämää ilman, että uskaltaa tunnustaa sitä ääneen edes itselleen? Kuinka nöyrä on oma kunnia tehtyjen päätösten takana? Olisiko silloin suurinta rohkeutta palata? Olisiko silloin maita ja meriä nähnyt viisas kylänvanhin vai heikkohermoinen poukkoilija? Mitä ihmiset ajattelisivat? Millainen itse olisi? Opettaisiko lähteminen vai olisiko jäämisellä kuitenkin enemmän annettavaa?
